Otava

"Olen muuttumassa ilmetyksi karhunpojaksi. Toissapäivänä tulimme tänne ja kävimme tietenkin saunassa samana iltana. Eilen söimme kasviksia, teimme kävelyretkiä, raivasimme kivistä peltoa ja - illalla saunoimme uudelleen. Tänään on sunnuntai
- siksi emme illalla mene saunaan. Mutta mitä huomispäivään tulee
--Täällä on hyvin kaunista. Laaja, laaja metsä, laaja, laaja näköala, hauska talonväki - kaikki tekee elämän täällä keskeytymättömäksi levoksi. Juuri sitä minä tällä hetkellä eniten tarvitsen.
Sitten - niin, qui vivra, il verra." Näin kirjoitti Eino Leino morsiamelleen Freya Schoultzille Helsinkiin Kangasniemeltä 7.6.1903. Leino oli tullut yhdessä ystävänsä Otto Mannisen kanssa tämän kotitaloon viettämään kesää ja tekemään kirjallisia töitään. Leino
ja Freya Schoultz olivat kihlautuneet edellisen vuoden joulukuussa
ja kirjeenvaihto oli vilkasta. Leino seurasi mustasukkaisena morsiamensa retkiä Helsingin seurapiireissä, mutta piti toisaalta tiukasti kiinni omasta työrauhastaan. Morsiamen mahdolliseen Kangasniemen-matkaan hän suhtautui torjuvasti.

"Minun täytyy tehdä työtä. Tulen tekemään tänä kesänä työtä niin, ettet aavistakaan - käyttääkseni ilmausta à laW.-Asp. Naurat tietysti koko jutulle, mutta asia on todellakin niin. Nyt puhuu kirjailija Leino, ja kuten ehkä tiedät, ei hän ole mikään ihminen. Se on myös ainoa tapa, mikäli milloinkaan aion mennä naimisiin. Tiedäthän, etten omista mitään kätkettyjä aarteita, vaan minun on itseni huolehdittava itsestäni. Samoin Sinustakin, toivon, tulevaisuudessa."

Runoilijaystävykset

Otto Mannisen kotitalo Rasikangas sijaitsi Kangasniemen Hokan kylässä lähellä Puulaveden rantaa 11 kilometrin päässä kirkonkylästä. Manninen
ja Leino olivat tutustuneet seitsemän vuotta aikaisemmin yhteisten Runeberg-käännösten merkeissä ja sittemmin Leino oli jo useana kesänä vieraillut Mannisen luona.

Kesällä 1903 Leino täytti 25 vuotta; hän oli kahdeksan runokokoelmaa ja useita näytelmiä julkaissut runoilija, ja kirjallisissa piireissä tunnettu nimi. Häntä kuusi vuotta vanhempi Manninen oli myös jo osoittanut kykynsä kääntäjänä, mutta ei ollut vielä julkaissut omaa kokoelmaa.

Runoilijatoverukset asuivat vierekkäisissä yläkerran huoneissa, joista
"silmä kantaa neljän-viiden peninkulman päässä oleviin seutuihin". Täällä välkkyvien vesien ja sinisenä siintävien metsien keskellä Leino sai kaipaamansa työrauhan. Alkoi luomiskesä, joka oli pysyvästi jäävä suomalaiseen kirjallisuuteen. Parin kesäkuukauden kuluessa syntyi balladien ja legendojen sikermä, joka yhä edelleen voidaan laskea suomalaisen runouden huippusaavutuksiin. Saman kesän satoa oli myös Leinon runoista ehkä tunnetuin, Freya Schoultzille heinäkuun alkupäivinä omistettu Nocturne, rakkaudentunnustus ja suomalaisen suviyön herkkävireinen ylistys.

Levättyään ensin aikansa monien töiden rasituksista Leino eräänä aamuna yllätti Mannisen näyttämällä ensimmäisen tulevista helkavirsirunoista, juuri valmistuneen Merenkylpijä-neidot. Sitten runo toisensa jälkeen syntyi nopeasti, vaikka oikean muodon ja rakenteen löytäminen vaati välillä useita versioita ja yksityiskohtien hiomista.

Manninen oli Leinon ensimmäinen helkavirsiyleisö ja -kriitikko. Leino oli kova kylpymies, ja iltaisin ystävykset usein pohtivat syntymässä olevia runoja saunan lauteilla tai yhteisillä kävely- ja uimaretkillä.

Otto Mannisen ja Eino Leinon ainutlaatuista työtoveruutta ja sen vaikutusta laajemminkin suomalaiseen runouteen on Leinon elämänkerran kirjoittaja L. Onerva kuvannut seuraavasti:

"Tällä keskinäisellä runokoulutuksella, joka johtuu osittain yhteisistä suomennustöistä ja joka asianomaisille itselleen tuottaa suurta tyydytystä, on mitä kauaskantavin merkitys suomalaisen runokielen kultivoidulle muokkaamiselle. Leinon ja Mannisen, kahden melkein vastakkaisen runoilijapsyyken, vuorovaikutus on ollut mitä hedelmällisin. Leinon impulsiivinen, vuolasrientoinen, laulavapoljentoinen
ja intuitiivinen runoilijaote ja Mannisen harkitsevampi, sisällöltään
ja lauserakenteeltaan tiivistetympi, mitaltaan laskevampi sorvailu ovat yhdessä toisiaan inspiroiden synnyttäneet ei ainoastaan kvalitatiivisesti
ja kvantitatiivisesti huomattavia runokäännöksiä, vaan kokonaisen uudenaikaisen runomuodon renessanssin. Ellei onnellinen sattuma olisi
jo nuoruuden aikoina johdattanut yhteiseen työskentelyyn ja ystävyyteen näitä kahta sanataituria, älyniekkaa ja runoniekkaa, joista toinen on paltamolaisen runsassanallisuuden, toinen savolaisten sutkausten mailta kotoisin, olisimme nykyäänkin vielä varmasti paljon köyhemmän, tottelemattomamman ja maailman runouden ilmeisiin taipumattomamman kotoisen kielisoittimen kanssa tekemisissä."

Vaikutteita Kalevalasta

Vaikka runot näyttivät syntyvän nopeasti muutaman kesäisen kuukauden aikana, niiden taustalla oli pitkäaikainen sisäinen kehitys. Jo kokoelmassa Tarina suuresta tammesta kahdeksantoistavuotiaalla Leinolla oli pyrkimys kalevalaperäisen mitan ja uudempien runomuotojen yhteen soinnuttamiseen.

Näytelmärunossa Tuonelan joutsen hän yhdisti eurooppalaisen symbolismin tyylikeinoja kansallisromanttiseen aihepiiriin. Vuonna 1896 Leino kirjoitti Päivälehteen kolme artikkelia "Suomalaisesta runokielestä", joissa hän mm. puolustaa kalevalanmitan mahdollisuuksia uuden runokielen perustana lainaamalla Lönnrotin Kantelettaren esipuhetta: "Meidän toivomuksemme on, että Suomen uusi laulu perustettaisi vanhan laulun kulmakiville."

Kuten monet vuosisadanvaihteen suomalaiset taiteilijat Leinokin haki innoitusta myös itse Kalevalan laulumailta. Kesällä 1897 Leino teki retken Ilomantsista itään ja taivalsi toistakymmentä peninkulmaa rajantakaisessa Karjalassa. Kaipaamiaan Kalevalan laulajia hän ei tavannut, mutta erämaiden muinainen rauha ja luonnon keskellä elävien ihmisten arkaaiset piirteet herättivät vanhat myytit runoilijan mielessä eloon samalla tavoin kuin ajan suurten kansallisromanttisten säveltäjien ja kuvataiteilijoiden tuotannossa. Henkinen pohja tälle oli muotoutunut jo opiskeluvuosina juuri Gallénin, Sibeliuksen, Kajanuksen ym. vaikutuksesta. "He aukaisivat kokonaan uuden maailman minulle", Leino tunnustaa Elämän koreuden esipuheeksi kirjoittamassaan omaelämäkerrassa.

"Hurjaa runoutta muinaissuomalaiseen tyyliin"

Helkavirsi-sarjan synnystä Leino kertoi kirjallisuudentutkija
Viljo Tarkiaiselle:

"Pekka Halosen kanssa olemme usein keskustelleet, kuinka taiteessa aihe voi saada vähitellen vallan itse taiteilijasta. Hän oli pannut merkille sen maalauksessa, minä runoudessa. Kun käsittelee jotakin aihetta, niin
se vähitellen alkaa elää omaa elämäänsä ja viedä miestä mukanansa suuntaan, jota alussa tuskin osasi aavistaakaan. Niin kävi minulle Helkavirsiä sepitellessä. Vietin kesän 1903 Otto Mannisen luona Kangasniemellä. Ei ollut yhtään esitöitä tehtynä sinne mennessä, mutta ajattelin kirjoittaa jotakin 'hiisistä', jumalaistaruston ja kalevalaisen maailman välimailta, ja lueskelin sitä varten Kanteletarta ja Eero Salmelaisen 'Suomen kansan satuja ja tarinoita'. Mutta suunnitelma muuttui pian työhön ryhdyttyä. 'Hiidet' haihtuivat pois, niin ettei niistä ole juuri muuta kuin joku merkki siellä täällä, esim. sarjan ensimmäisessä, "Ihalempi "-nimisessä runossa. Inhimillisempi, persoonallisesti eletympi aines sai vallan. Kävi niin kuin kuvanveistäjälle, jonka täytyy panna veistokseensa rautalankaa tueksi, mikä sitten vedetään pois, kun teos on valmis."

Leino itse oli tietoinen siitä, että syntymässä oli jotain ainutlaatuista. Morsiamelleen Freya Schoultzille hän kirjoitti Kangasniemeltä 18.7.1903:

"En voi kirjoittaa sinulle mitään Tricoteuse-runoja, en ainakaan täällä. Kirjoitan parempia, hienompia runoja, viime päivinä olen runoillut muutamia legendoja ja balladeja, jotka kai ovat parasta, mitä milloinkaan olen kirjoittanut. Hurjaa runoutta muinaissuomalaiseen tyyliin, jossa on keskiajan koko väririkkaus, menneiden vuosisatojen vienoja tai raakoja ääniä - se tulee olemaan jotain uutta. En milloinkaan ole ollut sellaisessa tunnelmassa, seisonut niin omalla maaperälläni."

Helkavirsien ensimmäinen sarja valmistuu

"Kultainen kesä", kuten Leino itse kesää 1903 myöhemmin nimitti, oli sääolosuhteiltaan poikkeuksellisen kylmä. Lämpömittari nousi tuskin yli 10 asteeseen, satoi ja tuuli usein. Leino kuvaili kirjeessään Freya Schoultzille 9.8.:

"Tänään on oikea Herran ilma. Kohisee ja vinkuu joka sopessa, sade ruoskii hurjalla vauhdilla "korkean luhtini" ikkunoita, ja lattiallakin valuu vuolaita vesivirtoja. Tuossa ulkopuolella koivu taipuu ja reuhtoo hirmuisten tuulenpuuskien kynsissä. On kuin koko talo olisi räjähtämäisillään ilmaan. Lämpömittari osoittaa 11 astetta, taivas harmaa ja yksitoikkoinen. Vinkuu ja piipittää. Joskus pauhaakin. Sitä on jatkunut eilisestä lähtien. Yöllä oli mahtava musiikki; nukuin aivan mainiosti. Pilvet ajoivat toisiaan takaa, kuu paistoi. Ei satanut. Muuten syksyistä ja kylmää. Olen viime päivinä ahertanut lappalaisen noitarunon parissa. Sopii erinomaisesti tunnelmaan."

Lappalainen noitaruno Kouta vaati L. Onervan mukaan Leinolta paljon työtä ja valmistui vasta monien muodonmuutosten jälkeen niin kuin Tummakin. Otto Manninen on kertonut, että Leino oli vähällä karsia Tumman yhtä askeettiseksi kuin Ylermin, mutta luopui ajatuksesta Mannisen vastustuksen vuoksi.

Kun Leino palasi Kangasniemeltä Helsinkiin elokuun lopulla hänellä oli mukanaan neljätoista runoa, viidestoista, Orjan poika, valmistui vasta Helsingissä. Kahdeksankymmentäkahdeksansivuinen pienikokoinen runovihko ilmestyi jouluksi 1903. Tyylikäs kansikuva oli Pekka Halosen. Aikaisemmin kokoelmassa Kangastuksia ilmestyneet Helkavirsiä enteilevät runot Kimmon kosto ja Luojan leipä Leino liitti myöhemmin mukaan Helkavirsien ensimmäisen sarjan toiseen painokseen.

Uuden kokoelman vastaanotto oli alkuun melko välinpitämätön, jopa nuiva. Vain muutamat arvostelijat pystyivät näkemään, millainen merkitys Helkavirsillä oli suomalaisen runouden kehityksessä. Ensimmäinen heistä oli Otto Manninen, joka jo Kangastuksia-kokoelman arvostelussa oli aavistanut Leinon runoilijantien suunnan. Helkavirsien syntyä läheltä seurannut Manninen nostaa teoksen taiteellisiksi huipuiksi runot Ylermi, Kouta
ja Tumma. Manninen kirjoittaa suomalaisen kansanrunon pohjalta nousevan omaleimaisen perinteen ja eurooppalaisten kulttuurivaikutteiden yhdistämisen vaikeudesta ja katsoo Leinon olevan ensimmäinen, joka on tässä yhdistämisessä onnistunut. "Että muut taiteemme, etupäässä sanan ja siveltimen, ovat kilvassa ennättäneet runotaiteen edelle, ei ole johtunut ainoastaan siitä, että luomisvoimaisempia henkiä on ollut niitä kannattamassa, niiden kehitystä ei ole myöskään ole ollut pidättämässä sellainen esityö, mikä kielen muokkaamisessa on runoudelle ja yleensä kirjalliselle viljelykselle välttämätön."

Helkavirsien Manninen katsoo olevan nimenomaan "suomalaista taidetta samassa merkinnössä kuin se sävel- ja maalaustaiteessamme on
jo olemassa".

Helkavirsien toinen sarja

Helkavirsien toinen sarja syntyi kolmetoista vuotta Kangasniemen runokesää myöhemmin. Runoilija ei ollut enää voimansa tunnossa tulevaisuutta suunnitteleva nuorukainen vaan neljättäkymmenettä syntymäpäiväänsä lähestyvä huomattava kansallinen merkkimies. Kuuluisuudesta huolimatta Leinon henkilökohtainen tilanne oli vaikea. Toisenkin avioliiton hajottua 1914 koti oli kutistunut matkalaukkuun tai faneriaskiin, levoton elämä vei voimia kirjoittamiselta. Kaikesta huolimatta Leino pystyi yhä suuriin saavutuksiin, mm. saattamaan loppuun Danten Jumalaisen näytelmän suomennoksen. Onnellisia suvantokohtia kiertolaisen taipaleella olivat ystävien luona maaseudulla vietetyt jaksot, ennen kaikkea loppukesä 1914 Kukkian Ahosaaressa Hella ja Sulo Wuolijoen vieraana.

Turvallinen tukikohta Leinolle muodostui joksikin aikaa hänen perustamansa Sunnuntai-viikkolehden toimituksesta, joka sijaitsi lehden taloudenhoitajan Vihtori Kososen kodissa Iso Roobertinkatu 23:ssa. Helkavirsien toisen sarjan runoja alkoi ilmestyä Sunnuntain numeroissa, ensimmäisenä Kuun lapset tammikuun puolivälissä 1916. Lehden toimitussihteeri oli L. Onerva, joka saattoi läheltä seurata Leinon viimeisen luomiskauden merkittävimmän teoksen syntyä. Tämä Otto Mannisen ohella Leinon toinen tärkeä työtoveri ja pitkäaikainen ystävä kirjoittaa:

"Kuinka vähän Leino oli riippuvainen ulkonaisesta rauhallisuudesta sisäisen intuitsionin palaessa hänen aivoissaan, sitä osoittaa hyvin se, että Helkavirret lopullisesti syntyvät Sunnuntain toimituksen ahtaassa asumuksessa, kaikkea muuta kuin mukavissa olosuhteissa, yhtämittaisen hälinän häntä ympäröidessä. Kuuluu ainaista liikehtimistä etenkin aamupäivisin konttori- ja toimitusaikana, jolloin tilaajat, kirjapainopojat, kirjallisten avustusten tarjoojat, ym. pitävät levottomuutta yllä. Sunnuntain postituspäivinä jatkuu touhua usein myöhään iltaan. Pitkin päivää soi puhelin ja ovikello, ja Leinon puheille pyrkijät saapuvat miltei katkeamattomana jonona hänen työhuoneeseensa."

Toimituksen kiihkeästä elämästä Leino vetäytyi yksinäisille kävelyretkille, joilla kehitteli mielikuvituksensa kosmisia näkyjä, ja usein runo niiltä palattua tulikin sitten paperille nopeasti ja näennäisen vaivattomasti yön hiljaisina tunteina. Kirjana Helkavirsien toinen sarja ilmestyi jouluksi 1916.

Ensimmäiseen helkavirsisarjaan verrattuna toisen sarjan runot tavoittelevat yhä avarampia maailmoita. Runojen henkilöhahmojen kautta Leino käsittelee nyt laajempia yleisinhimillisiä kysymyksiä, ihmisenä olemisen perusarvoja syvemmällä filosofisella tasolla. L. Onervan mukaan voimaihmisten ja yli-ihmisten sankaripaatos ei ole vähentynyt, se on vain muuttunut toisenlaiseksi.

"Voimakäsite on muuttunut sisäisemmäksi, henkistyneemmäksi ja samalla koko luomakuntaa kiertäväksi Salliman käskyksi. Pahuutta väkevämpi on hyvyys, kovuuden pehmentää ymmärtävä kaikkitietoisuus."