Mene sisältöön

[site.common.supportFunctions]

Sisällysluettelo

otsikko2_1.jpg

einon_elama.jpg Leino - oikealta nimeltään Armas Einar (Eino) Leopold Lönnbohm - syntyi keskelle heleätä heinäkuuta 6.7.1878. Hänen lapsuudenkotinsa Hövelö sijaitsi Paltamon pitäjän Paltaniemen kylässä, lähellä Kajaania. Talo katsoi kapealle jokimaiselle lahdelle, jonka suulla Oulujärven ulapat antoivat jo aavis-tuksen suuruudestaan. Leinon vanhemmat olivat komissioni-maanmittari Anders (Antti) Lönnbohm ja Anna Emilia,
omaa sukua Kyrenius. Eino kasvoi kymmenpäisen sisarussarjan kuopuksena. Poikia oli perheessä kaikkiaan seitsemän, tyttöjä kolme.

Koira ja kirjat parhaina kavereina

Veljeksistä Kasimir Leino oli jo Einon lapsuusaikaan runoilijan maineessa ja vanhin veli O.A.F. Lönnbohm kirjoitteli myös runoja, ei vailla lahjakkuutta hänkään. He suhtautuivat 3-vuotiaana lukemaan oppineen pikkuveljen luku- ja kirjoitusharrastuksiin alusta asti kannustavasti. Kirjat ja koira Toveri olivat Einon parhaat ystävät kotona, kun vanhemmat veljet olivat jo maailmalla.

Tanakasta pojanjässikästä herkäksi runoilijaksi

Leinon isä oli hylännyt hyvän suomalaisen Mustonen-nimensä ja ruotsintanut sen Lönnbohmiksi edetäkseen virkaurallaan. Leino alkoi myöhemmin käyttää suomalaista sukunimeä. Kasimir luovutti nimen pikkuveljelleen, kun tämä 12-vuotiaana oli kirjoittanut laajan runon Kajaanin linna. Runo painettiin myös lehteen 1890 ja siitä Leino katsoi runoilijantyönsä ja uransa alkaneen.

Leino tarkoittaa haikeaa, suruisaa, onnetonta… Ja tämä nimi oli osin enne. Leinon isä kuoli pojan ollessa kymmenvuotias. Leino oli silloin jo opintiellä, ensin Kajaanissa, sitten Oulussa, ja nyt hän joutui Hämeenlinnaan, satojen kilometrien päähän äidistään veljien ja äidin sisaren hoiviin. Isättömän pojan kirjeet äidille olivat liikuttavia ja vakavia. Leinosta tuli varhaisvanha, sellaiseksi hän itseään myös kutsui.

Leino oli tanakka pojanjässikkä, ei ollenkaan runoilijanimensä kaltainen. Äitini, joka näki hänet lapsuutensa Kajaanissa, luonnehti Leinoa "pulskinaamaiseksi". Runoilija ja herkkä ihminen asui piilossa
vantteran tappelupukarin sisällä.

Leinolla oli ilmiömäinen muisti - hän oppi kuulemansa ja lukemansa kerralla, erityisesti vieraita kieliä. Jo viidentoista vanhana hän alkoi suomentaa Runebergia, Suomen silloista kansallisrunoilijaa ja Maamme-laulun kirjoittajaa niin hyvin, että ruotsinopettaja oli ihmeissään.
Kääntämisestä tuli Leinolle apuammatti, hän käänsi Danten Divina Commediankin, ja paljon saksalaista runoutta. Goethe oli hänen oppi-isänsä, Nietzschen ohella. Opettajat ennustivat Leinolle loistavaa virkauraa, mutta kun poika pääsi ylioppilaaksi, kuoli äitikin. Yliopisto jäi. Orpo sai seistä omin jaloin ja oppia elämän lait. Ne hän myös oppi hämmästyttävän nopeasti, omaksi surukseen.

Arvostusta ja kritiikkiä

Esikoiskokoelma Maaliskuun lauluja ilmestyi 1896, ja siitä lähtien Leino kirjoitti ja julkaisi lähes 70 teosta ja muutoinkin elätti itsensä kynällään. Hän oli nuorempana töissä vakituisesti ensin Päivälehden, sitten sen lakkauttamisen jälkeen Helsingin Sanomien palveluksessa teatterikriitikkona ja pakinoitsijana. Leino kävi taisteluun juuri kynällään, hänen kohteenaan olivat oman maan taantumukselliset, aseenaan satiiri.

Elettiin venäläisten vallan alla. Hyvät tsaarit olivat kuolleet, sortovuodet alkaneet. Myös Suomen Suurruhtinaskunnassa kuultiin Venäjän taisteluista, elettiin mukana sen edistyksen ja taantumuksen kamppailussa. Suomalainen taantumus rakasti rahaa ja valtaa, mutta Leino vapautta.
Sille hän omistikin elämänsä. Myös vapaudesta, oikeammin pelkästä
sen unelmasta, aina rahaton Leino sai maksaa kovan hinnan.

Leino tuli suomalaiseen runouteen lahjakkuutena, joka ensin hyväksyttiin ja otettiin suopeasti vastaan. Mutta kun poika päätti kehittyä ja itsenäistyä, häntä ruvettiin vieroksumaan. Leino kirjoitti myös kritiikkejä
ja satiireja, liian suoraan. Vihollisten määrä kasvoi ystävien määrää nopeammin. Kun talloo monille varpaille, alkaa oma liikkumatila käydä vähiin. Kun Leino ensin kritikoi teatteria ja sitten kirjoitti oman näytelmän, oli vastustajien ilo ylimmillään.

Helkavirret - Suomen kansan pyhät laulut

Runoilijana Leino oli uniikki, hänen nuoruudenrunonsa ovat puhtaita
ja yksinkertaisia laulelmia, jotka tulivat kuin suoraan luonnosta. Elämänviisauden nopeasti karttuessa Leino kirjoitti filosofisimmat
ja suosituimmat runonsa jo vähän yli kahdenkymmenen ikäisenä,
ja ensimmäiset Helkavirret 25-vuotiaana. Ne ilmestyivät 1903.

Helkavirsissä Leino tarttui suomalaisiin myytteihin, kansan perintöön, jonka muistitiedon varassa eläneitten runolaulujen pohjalta Lönnrot ensin keräsi ja sitten sommitteli Kalevalan. Leinon esikuvia olivat juuri Lönnrot sekä Aleksis Kivi. Helkavirsissä Leino inhimillisti suomalaiset myytit, antoi niille ihmisten nimet ja kasvot. Runoilija Otto Manninen, Leinon paras senaikainen ystävä, todisti runojen synnyn, ennusti niille jyrisevää menestystä. Mutta vastaanotto oli lähinnä hämmästynyt. Menestys tuli vasta myöhemmin.

Kun Leino 1916 kirjoitti Helkavirsien toisen sarjan, jossa ihmiset jälleen muuttuivat myytillisiksi ja kohosivat kuin henkistyvään, seesteiseen korkeuteen, näitä runoja lyötiin nyt ensimmäisellä sarjalla, sitä kiittämällä.

Leino itse sanoi näytelmiensä nuivasta vastaanotosta Manniselle 1908 kirjoittaessaan: "Nähtävästi tulee näytelmärunouteni kohtalo olemaan sama kuin ennen laulurunouteni: suomalainen yleisö antaa sen anteeksi minulle vasta kun se on takanani!" Hän ei silloin 30-vuotiaana tiennyt,
että vielä pahempaa olisi edessä.

Naiset ja Leino

Leinon elämään liittyi myös joukko naisia. Leinon kestävin rakkaussuhde
oli hänen äitiinsä - tuntuu, että äidin kaiken sallivaa hyväksyntää hän naisiltaan etsi ja pettyi, kerta toisensa jälkeen. Tässä katsannossa Leinossa säilyi paljon lasta. Leinon ensimmäinen runo syntyi kun hän oli
9-vuotias. Sen nimi oli Epäilevä ja runon aiheena rakkaus: "Ainiaan lempeni/ olet omaava,/ sä täytät syömmeni, / neito ihana.// En tiedä, saanenko/ lempeäsi sun,/ vai yksipuolinenko/ lemp´ on raukan mun."

Leino meni naimisiin kolme kertaa. Ensimmäisen avioliiton hän solmi Freya Schoultzin kanssa 1905, siitä syntyi tytär Eya, joka sai toiseksi nimekseen runojen pyhän nimen Helka. Ero tuli käytännössä jo 1908, kun Leino rakastui nuoreen naisrunoilijaan L. Onervaan, ja houkutteli tämän mukaansa ulkomaanmatkalle. Leino oli päättänyt karistaa kiittämättömän isänmaan tomut jaloistaan, muttei tahtonut tehdä sitä yksin.

Onerva jätti silloisen miehensä ja lähti. Hän oli kerran opiskelijatyttönä aiemmin tavannut Leinon, kertonut unelmistaan taiteen alueilla ja kysynyt mikä ura hänen pitäisi valita. Nuori mutta jo runoilijana mainetta saanut Leino vastasi silloin hyvin von oben: "Menkää naimisiin." Onerva menikin, muttei koskaan Leinon kanssa.

Roomassa paleltiin talvikausi 1908-09; sitten palattiin Suomeen. Paluu
oli nolohko, sillä Leino oli luvannut pysyä poissa vuosia. Hän naamioitui, muuttui, osti "kapan, kepin ja hatun", ja kätki itsensä boheemin rooliin. Oma minuus pysyi siten tästedes salattuna ja paljastui vain runoissa. Enää ei yhteiskunta ollut se, jota lehtimies Leino palveli. Runoilija Leino palveli runoutta, kansaa, josta se oli lähtöisin. Vakituiset virat hän jätti kokonaan. Omnia mea mecum porto - kaiken omistamani mukanani kannan pysyi tästedes hänen elämänsä tunnuslauseena.

Siitä huolimatta hän yhä otti osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun aika ajoin kiivaastikin. Sisällissota 1918 aiheutti Leinolle vaikeita ristiriitoja,
hän oli lopulta valkoisten puolella ja ihaili Mannerheimia, mutta puolusti silti punaisten kapinallisten oikeutta elämään. Kun Leinon tosellisuuden-taju alkoholin liikakäytön tähden 1920-luvulla hetkittäin hämärtyi, hän kirjoitti kirjeitä ja runoja presidenteille ja Mannerheimille, ja muovasi maailman kohtaloita kaikella tapaa mieleisikseen.

Mutta Leinon rakkauselämän kohtalo oli Roomasta paluun jälkeen vielä Onervan käsissä. Näin siksi, että Onerva ihastui nyt nuoreen säveltäjään Leevi Madetojaan. Leino rakasti yhä Onervaa ja myös tätä piti rakkaus Leinoon aika ajoin pihdeissään. Onerva ei osannut valita. Hurjanlaista ympyrää elettiin aina vuoteen 1913, jolloin Onerva viimein meni naimisiin Madetojan kanssa. Mutta Leinokin näytti että osasi yhä tehdä samaisen tempun ja nai nuoren harpunsoittajan Aino Kajanuksen tasan viikkoa ennen rakastamansa Onervan häitä.

Leinon toinen avioliitto kariutui alle vuodessa. Onerva sen sijaan eli Madetojan kanssa katkeraan loppuun, Madetoja sai vaimonsa lopuksi mielisairaalaan. L. Onerva, Suomen lahjakkaimpia naisrunoilijoita, pysyi siellä suurimman osan 1940-lukua; hän pääsi vapauteen vasta kun Madetoja 1947 kuoli.

Tumma rouva

Freya Schoultzin ja L. Onervan ohella oli Leinon rakkauksien joukossa kolmaskin merkittävä ja tunnettu hahmo, nimittäin Aino Kallas. Suhteen alku on sattumallinen - Kallas jo kypsään ikään ehtinyt neljän lapsen äiti, naimisissa virolaisen Oskar Kallaksen kanssa. Leino, Italian-matkan jälkeen boheemiin kappa, keppi, hattu -hahmoonsa sujuttautunut, oli myös vähitellen tulossa ulkoisen hahmonsa uhriksi; hän oli liiaksikin mieltynyt omiin kuluttaviin elämäntapoihinsa. Aino Kallas, joka oli kirjailijattarena
jo laakereitaan ansainnut, oli aikanaan ihaillut nimenomaan nuorta taistelevaa Leinoa, nyt Leinon boheemisuus ja väsymys, alkoholin avittama rappio ei häntä miellyttänyt.

Mutta niin vain Kallas alkoi Leinoa nostaa ja Leino suostui siihen oikeastaan mielellään. Suhde alkoi kuin varoen, eikä tainnut aivan lihaksi asti koskaan toteutua, mutta sai silti aikaan skandaaleitakin; varsinkin mitä Oskar Kallakseen tuli - hän ei halua saattaa lapsiaan Leinon kaltaisen hulttion vaikutuspiiriin. Ajatusta itsemurhastakin Oskar Kallas elätti, sillä ja lapsillaan hän piti vaimoa otteessaan. Silti Leinon ja Kallaksen suhde kesti Suomen itsenäisyystaistelujen vaikeat hetketkin, varsinkin eron hetket - ja sai sitten kauniin kirjallisen hamon ja toteutuksen kokoelmassa Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja (1919).

Tuntuu, että tässä suhteessa Leino tavoistaan poiketen oli Kallasta selkeänäköisempi jo aivan alusta alkaen. Sittenkin. Jos joku suhteen jätti sikseen, niin Leino, ehkäpä väsyneenä Kallaksen empimiseen ja varmaan omaan kilvoitteluunsakin, johon liittyi kunnon elämä ja elintavat, osittainen raittiuskin…

Juhlittuna Virossa

Leinon loppuelämän runot ovat kuin vanhan ihmisen kirjoittamia. Vanhan - Leino oli kuollessaan 47-vuotias, 1919 hän oli jo sivuuttanut 40-vuotisjuhlansa. Mutta vanha ja sairaalloinen hän oli ja sellaiseksi myös tunsi itsensä. Saiko hän kaiken liian aikaisin - ja mitä hän sittenkään sai? Tätä voi aina kysyä ja vastausta saa hakea koko tuotannosta aina uudestaan. Mutta tuotanto meillä on ja se näyttää säilyvän myös, aina vain.

Leinon elämän kulku ei olisi ollut hänelle ominaista, ellei siihen olisi vielä kuulunut muutama merkittävämpikin käänne. Vuonna 1921 Leino matkusti yhdessä virolaisen runoilijatoverinsa Gustav Suitsin suomalaissyntyisen vaimon Aino Suitsin kanssa Viroon. Siellä häntä juhlittiin suurena runoilijana. Missä tahansa Leino runoja lukikin ja esiintyi, kuulijoita riitti, kiitollisia ihmisiä, jotka osasivat kaiken lisäksi hänen runojaan ulkoa, niin alkuperäisinä kuin käännöksinä. Vastaanotto oli jyrkkä vastakohta sille miten ankeaksi elämä ja torjunta Suomessa oli muodostunut. Leino halusi vaihtaa kotimaata ja kirjoitti kansalaisuuttaan koskevat anomukset sekä Konstantin Pätsille että K.J. Ståhlbergille. Mitään vastausta ei kuulunut kummaltakaan kirjeen saajalta.

Kirjaton, karjaton mies

Viron-matkan jälkeen Leino asui 1921 pitkät ajat Aino Suitsin luona; hänen huonettaan nimitettiin kunnioittavasti 'museoksi'. Jonkinlainen suhde Aino Suitsin ja Leinon välille oli syntymässä, mutta Leinon elämän "sisäiset viivat" eivät sittenkään sattuneet yhteen Suitsin viivojen kanssa. Muuta oli tulossa, kolmas avioliitto.

Leino sattui pistäytymään professori Taavi Laitisen illanviettoon, jossa oli myös kaksi Laitisen veljentytärtä, tumma ja vaalea. Heidän, tuntemattomien, väliin istahtanut Leino tuli ehkäpä nautitun stimuluksen siivittämänä kosineeksi tummaa tyttöä. Kun tämä ei suostunut, Leino kääntyi vaalean puoleen ja kosi tätä. Hanna Laitinen ilmaisikin olevansa halukas liittoon.

Viime hetkellä ennen häitä sankari sentään alkoi jo itsekin katua päätöstään, kävi sohvalle makaamaan ja kieltäytyi lähtemästä. Onerva hälytettiin paikalle, hän saapui ja puki Leinon väkisin frakkiin. Vossikka otti ja vei Leinon Munkkiniemeen ja häät saatiin kuin saatiinkin pidetyksi.

Aviolittoa kesti käytännössä muutaman päivän, sitten Leino pakeni jälleen Aino Suitsin hoiviin. Vähän ajan päästä nuori vaimo tuli perässä. Huushollissa näyteltiin jonkinlainen triangelidraama talvella 1921-1922. Sitten Leino taas pakeni. Hän alkoi jo olla sairas, jalat eivät kantaneet, "pedaalit pettävät" kuten hän kirjoitti veljelleen.

Seuraavat vuodet kuluivat sairastelun ja alituisen rahapulan merkeissä. Yksi kuuluisimmista runoista, Löysäläisen laulu (1925) kuvaa tilanteen yksi yhteen. Runo alkaa näin: "Maantietä matkaa/ kirjaton, karjaton mies. Kruununkin kyyti/ liika ois hälle kenties,/ outoja hälle kun on/ isänmaa, kotipaikka ja lies,/ puolue, perhe ja muu/ verot, verka ja velka ja ies."

Suuri runoilija

Leino oli olosuhteiden pakosta ja omasta halustaan boheemi, mutta runot kestävät sen, koska kulkevat aina kirjoittajansa pään mukana; - tarvitaan vain paperia ja kynä, ja vähän päivän tai lampun valoa. Leino kirjoitti elämänsä, ja sai kiitoksen vasta kuoltuaan. Leino kuoli 10.1.1926 ystäviensä Ossi ja Thea Sténin Riitahuhdan talossa lähellä Jokelan asemaa. Koko kansa heräsi uutisen kuultuaan suremaan jo unohtamaansa runoilijaa ja tunnehyöky oli äkkiä odottamaton, valtaisa. Vuosien myötä on Leinosta myös tullut todellinen kansallisrunoilija, yli ja ohi Runebergin.

Tämä hämmästyttäisi Leinoa, niin paljon häntä sentään hyljittiin hänen elinaikanaan. Leinon elämästä kirjoitti laajan biografian L. Onerva. Se ilmestyi 1932, ja on yksi Onervan oman tuotannon kestävimpiä teoksia. Leino määritellään siinä rakkaudella joka nyt, kuoleman jälkeen, on jo taas luvallista ja suurta.

Ja mikä Leino sitten oli? Hänen lähtökohtansa olivat mitä suomalaisimmat, mutta hänen runokuvastonsa oli sekä kansallinen että myös universaali. Asuinpaikkana hänellä oli siten koko maailma, ei vain Suomi.Leino rakasti maataan, se vain ei tuntunut rakastavan häntä. Ihminen hän oli, ihmisestä kirjoitti, ihmisille. Hän oli Leino suurella alkukirjaimella. Mies joka kirjoitti sen minkä tunsi, tiesi ja osasi. Muut valitsivat elämässä, Leino teki sen minkä saattoi. Kuten hän itse runossaan Vaalin valta (1908) totesi:

"Muilla olkoon vaalin valta,
mull` ei ollut milloinkaan;
kuljin yltä taikka alta,
itseäni täytin vaan;
minkä tein, mun tehdä täytyi,
mit` en tehnyt, voinut en;
vihdoin ilta hämärtyi,
lankes hetki hiljainen.
Pankaa patsas haudalleni,
kiveen tämä kirjoitus:
`Synkkä niinkuin sydämeni
oli mulle sallimus.
Itse iskin piistä tulta,
sytyin, hehkuin tuokion,
paroi paras laulu multa,
tässä tuhka tumma on.`"

 

Sivun alkuun