Otava

Akateemikko Georg Henrik von Wright syntyi 14.6.1916 Helsingissä. Hän kuoli 16.6.2003 kotonaan Helsingissä.

von Wright oli yksi 1900-luvun logiikan ja analyyttisen filosofian kansainvälisesti tunnetuimmista hahmoista. von Wright opiskeli filosofiaa Eino Kailan oppilaana, väitteli tohtoriksi 25-vuotiaana induktion ongelmasta. Helsingin yliopiston filosofian ruotsinkieliseksi professoriksi hänet nimitettiin vain 29-vuotiaana. von Wright opiskeli Cambridgessa Ludwig Wittgensteinin oppilaana ja toimi myöhemmin professorina Wittgensteinin seuraajana.

Suomalaisessa tieteessä von Wright tuli tunnetuksi erityisesti logiikan, arvojen, normien teorian ja etiikan tutkimuksillaan. Von Wrightin kirjallinen tuotanto on hyvin laaja – hänen julkaisuluettelonsa sisältää yli 400 nimikettä. Suuri yleisö tuntee von Wrightin lähinnä esseistään.

Ote Georg Henrik von Wrightin teoksen Tieto ja ymmärrys esipuheesta:

"Minulle on ollut kauan - ja on osaksi edelleenkin - ongelma, mikä on kahden kirjailijaminän, tiedemiehen ja esseistin, suhde toisiinsa. Ne eivät ole kaksi tykkänään eri minää. Olen aina ollut sitä mieltä, että molemmissa rooleissani esiinnyn filosofina. Mutta onko ammattifilosofin edustama filosofia samaa henkistä substanssia kuin esseisti-filosofin lukijoilleen tarjoama?

Ammattifilosofinen minä syntyi ja kehittyi, kun opiskelin filosofiaa, ensin Eino Kailan johdolla Helsingissä ja sitten Ludwig Wittgensteinin vaikutuksen alaisena Cambridgessa. Toisella filosofisella minälläni on juurensa osaksi synnynnäisissä, osaksi kasvatuksen kautta hankituissa luonteenomaisuuksissa - sekä muutamissa aikaisissa intellektuaalisissa kokemuksissa ja kohtaamisissa. Mainitsen tässä kaksi.

Kouluvuosistani saakka minulla on ollut selvä tunne, että ajalla, jona satun elämään, on sille tunnusomainen "henki", Zeitgeist, joka erottaa sen aikaisemmasta ja suuntautuu ennakoivasti tulevaan. Aikaisimmat tällaiset aikakokemukseni ovat 1920-luvun lopulta ja 1930-luvun alkuvuosilta. Ne liittyvät siihen ajan virtaukseen, josta käytettiin yleisnimeä "modernismi" ja joka ilmeni ajan runoudessa - eräillä suomenruotsalaisilla kirjailijoilla oli siinä varsin huomattava edelläkävijän osa - mutta myös arkkitehtuurissa (Bauhaus), musiikissa (jazz) sekä muuttuneissa asenteissa ja uusissa "muodikkaissa" elämäntavoissa.

Tällaiset ajan uutuudet kiehtoivat minua ja herättivät uteliaisuuttani. Mutta koin ne samalla minulle vieraiksi ja osaksi vastenmielisiksikin. Ne eivät kuuluneet minun maailmaani. Suhteeni niihin oli syrjästäkatsojan. En tahtonut itse olla "moderni". Tämä ei johtunut siitä, että olisin saanut korostetusti vanhoillisen kasvatuksen. Vanhempani tosin eivät olleet tyypillisesti "moderneja ihmisiä". Mutta luulen, että he suhtautuivat ajan uutuuksiin ennakkoluulottomammin kuin monet perhe- ja tuttavapiirimme konservatiiviset jäsenet. Nyt kun vanhana katselen elämääni, huomaan, että suhtautumiseni aikaan on pysynyt hyvin samanlaisena tapahtumien vaihteluista riippumatta. ("Modernismi" ei enää ole ajankohtainen ilmiö.) Herkkyyteni - olkoon se sitten todellinen tai kuviteltu - ajan hengen vaistoamisessa ja kykyni kiinnostua siitä on säilynyt, mutta myös kriittinen, vieraantuneen syrjästäkatsojan suhtautuminen aikaani. Kysymys on nähdäkseni minuun varsin syvään juurtuneesta luonteenpiirteestä. Tällaiseen ulkopuolisen tarkkailijan rooliin liittyy sekä intellektuaalisen ymmärtämisen ilo että osallistumattomuuden haikea yksinäisyys.

Toinen varhainen elämys, jonka vaikutus jäi pysyväksi, oli tutustuminen Spengleriin. Kaksiosainen Untergang-teos oli isäni kirjastossa. Sen luin sanatarkasti vasta varttuneena, enkä muista että isä olisi puhunut minulle Spenglerin opeista. Sitä vastoin satuin koulupoikana lukemaan lahjakkaan arkkitehti-taiteilijan Gustaf Strengellin loistavan kirjoituksen "De stora arkitekturernas uppkomst enligt Spengler" ("Suurten arkkitehtuurien synty Spenglerin mukaan"), joka sisältyy Strengellin kirjaan Byggnaden som konstverk (Rakennus taideteoksena). Se laski pohjan sille käsitykselle historiasta, joka kouluvuosista asti on leimannut ajatteluani. Tämän käsityksen mukaan historia ei ole kertomus ihmiskunnan "kehityksestä" kohti yhä korkeampia aineellisen ja henkisen kulttuurin asteita. Historian kulku ei ole suoraviivainen, lineaarinen, vaan syklinen eli jaksoittainen. historian subjekti ei ole ihmiskunta, vaan sen subjektit ovat eri ns. korkeakulttuurit. (Toynbee käyttää niistä nimitystä "intelligible units of history".) Ne syntyvät ja kehittyvät, kukoistavat ehkä joitakin satoja vuosia, kunnes heikkenevät, rappeutuvat ja vihdoin kuolevat, so. menettävät niille kerran kuuluneen yksilöllisyyden.

Tähän liittyy Spenglerillä vielä toinen ajatus, joka ei välttämättömästi seuraa edellisestä. Me, länsimaisen kulttuurin ihmiset, elämme myöhäistä aikaa, jolloin kulttuurimme kaari jo on laskussa. Suurten saavutustemme aika on ohi. Suuri kirjallisuus, maalaus- ja rakennustaide, musiikki, filosofinen ajattelu on saavuttanut huippunsa. Voimme nauttia hedelmistä, saada niistä inspiraatiota omalle luovalle työllemme, ehkä joskus nousta samoihin korkeuksiinkin. Mutta voimme tuskin luoda alkuperäistä, kulttuurin koko maaperää hedelmöittävää uutta. Suuri osa aikamme parhaasta kantaa jo kuoleman leimaa tai ennakoi kuolemaa - kuten esimerkiksi Thomas Mannin tai Robet Musilin romaanitaide.

Tällainen ajatus omasta sijainnistamme kulttuurimme käyrällä on aina tuntunut minusta täysin luonnolliselta. Se ei minusta anna aihetta pessimismiin. Pikemmin koen sen voimanlähteenä omassa työssäni. Olen suunnattomien rikkauksien perijä - mikä onni! Tietoisuus tästä täyttää minut kiitollisuuden ja kunnioituksen tunteilla. Kulttuurin lasku- tai rappeutumiskaudella taide muuttuu kokeilevaksi, "villiksi", tieteen rinnalle nousee vanhojen ja uusien taikauskojen muotoja, ruumiillista puolta korostetaan henkisten arvojen kustannuksella, ja uudet pelastusopit tarjoavat voimansa menettäneiden uskontojen korvikkeita ihmisille, jotka tuntevat itsensä yhä orvommiksi elämän myllerryksessä."

Georg Henrik von Wright: Tieto ja ymmärrys, Otava 1999.