Otava

Liiketyönantajain Keskusliitto muutti nimensä Palvelutyönantajat ry:ksi vuonna 1995. Sen toiminta lakkasi vuonna 2004, kun Elinkeinoelämän Keskusliitto perustettiin.

Dosentti Jukka-Pekka Pietiäinen kuvaa teoksessaan vahvistuvan työnantajakeskusjärjestön toimintaa, taustoja ja saavutuksia. Pietiäinen käy läpi myös työmarkkinakierrokset samoilta vuosilta. Samalla seurataan, mitä politiikassa ja taloudessa ja ennen kaikkea työmarkkinapolitiikassa tapahtui Palvelutyönantajat ry:n olemassaolon aikana ja sen jälkeen.

Alla Pietiäisen julkistamistilaisuudessa 4.6.2009 pitämä puhe.

Arvoisat kutsuvieraat, hyvät lehdistön edustajat

Liiketyönantajain keskusliitto vietti keväällä 1995 näyttävästi 50-vuotisjuhliaan. Onnittelijoiden vastaanotto oli täällä Palacessa. Pääjuhlaa vietettiin Helsingin kaupunginteatterissa ja henkilökunnan juhla Hämeen linnassa.

Järjestön lehti tilasi juhlanumeroon entisen vastaavan toimittajansa Sakari Talvitien muistelmakirjoituksen. Vanha Masi oli edelleen täynnä tulta ja tappuraa, kun hän kirjoitti näin jäähyväisensä Tornin ja Tehtaankadun neuvostoryssille. Artikkelin julkaisemista pohdittiin LTK:ssa toimitusjohtaja Jarmo Pellikkaa myöten. Lopulta sitä ei julkaistu lehdessä, mutta siitä tehtiin pieni vihkonen, joka jaettiin henkilökuntajuhlassa. Vanha Masi oli tyytyväinen. Keskusliitto oli säästynyt kiusalliselta julkisuudelta.

Vuonna 1995 LTK:n nimi muutettiin Palvelutyönantajat ry:ksi. Sen toiminta päättyi vuoden 2004 lopulla, kun Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) perustettiin. Vuonna 1995 julkaistiin myös kirjoittamani LTK:n 50-vuotishistoria ”Herraklubista edunvalvojaksi”. Tänään julkaistava teos ”Varjosta vaikuttajaksi” on jatkoa sille.

Tarkoituksenani oli alun perin kirjoittaa toisenlainen kirja kuin teillä on käsissänne. Teosta tehdessä kävi ilmi, että minun oli välttämätöntä laventaa kirja ulos monella tavalla organisaation, siis PT:n raamista, jotta kokonaisuus tulisi ymmärrettävämmäksi.

Ensiksi yllätyin, että käytettävissä oli huomattavasti parempaa lähdeaineistoa kuin 50-vuotishistoriassa. Kiitos tästä kuuluu erityisesti Arto Ojalalle, Eeva-Liisa Inkeroiselle ja Markku Koposelle, joiden muistiinpanot ja henkilökohtaiset arkistot ovat olleet käytettävissäni. PT:n johtajiston 2000-luvun pöytäkirjat täydensivät tätä aineistoa mielenkiintoisella tavalla. Olen käynyt myös keskusteluja yli 70 keskeisen vaikuttajan kanssa. Moni teistä on täällä tänään paikalla. Kiitos näistä keskusteluista.

Erityisesti Arto Ojalan muistiinpanojen kautta oli mahdollisuus sukeltaa kärpäseksi katossa  työmarkkinakeskusjärjestöjohtajien neuvotteluihin. En arvannut etukäteen, että saisin näin loistavan mahdollisuuden kurkistaa vallan kabinetteihin. Tästä syystä yleinen kuvaus käsiteltävän ajan työmarkkinakierroksista on – toivottavasti lukijoiden iloksi ja hyödyksi – laveampi kuin alun perin oli tarkoitus.

Lähdeaineisto on ohjannut minut kirjoittamaan tapahtumahistoriaa. Puolustan ratkaisua sillä, että tämä on ensimmäinen lähteisiin perustuva työmarkkinakeskusjärjestöhistoria, joka näistä ajoista kirjoitetaan. 

Olin ajatellut myös, ettei minun tarvitsisi kirjoittaa syksyn 2004 työmarkkinakierroksesta, koska se tapahtui jo EK:n siipien suojassa. Kokonaisuus ei olisi tullut ymmärrettäväksi, jos olisin jättänyt sen ulkopuolelle. Silloinhan tehtiin vihoviimeinen tupo.

Sitä paitsi kierros oli äärimmäisen mielenkiintoinen. Työnantajat harasivat pitkään vastaan. Tässä kirjassa kuvataan ensimmäisen kerran julkisesti se, kuinka valtiovarainministeri Antti Kalliomäki ja valtionvarainministeriön ylijohtaja Martti Hetemäki ohjasivat neuvottelua. Hetemäen non-paperit, joita hän kirjoitti parttien neuvotteluun tulevat myös ensimmäistä kertaa julki.

Lopulta Kalliomäki pakotti työnantajat sopuun – Raimo Sailaksen avustuksella – koplaamalla ratkaisuun sosialidemokraateille vaikean varallisuusveron poiston. Ironista kyllä teollisuuden keskeiset patruunat haukkuivat omiensa joukossa tämän tuporatkaisun, josta tuli työnantajien kannalta lopulta yksi parhaista.

Mielestäni työnantajat tekivät syksyllä 2004 vääristä premisseistä oikean ratkaisun ja syksyllä 2007 oikeista premisseistä väärän ratkaisun. Saa nähdä minkälaisia ratkaisuja on luvassa jatkossa.  

Olen innostuksissani seurannut kirjassa työmarkkinakeskustelua tähän kevääseen saakka. Tätä ajallisen raamin rikkomista selitän itselleni sillä, että lukijalle on tärkeää valaista asioita myös tämänhetkisen tilanteen perspektiivistä.

Huomasin myös, että kokonaiskuva ei tule ymmärrettäväksi, jos en kuvaa politiikan murrosta, joka tapahtui 1995, kun Ahon hallitus väistyi ja Lipposen ykköshallitus aloitti. Impulssina tälle kuvaukselle, jota Risto Uimonen on kirjassaan ”Häntä heiluttaa koiraa” (1998) kuvannut, oli kahden keskeisen sosialidemokraatin tokaisu, ettei parlamentarismia korostanut Paavo Lipponen suinkaan ollut oppositiojohtajana kolmikannan kannattaja ja korporaatioiden rakastaja. Paavolla oli toinenkin, thatcheriläinen vaihtoehto, minulle kerrottiin.

Tästä oli tietysti pakko kirjoittaa ja pienen taivuttelun jälkeen Lipponen suostui myös keskustelemaan asiasta. En kertaa tässä vuoden 1995 hallituksen muodostamista  tai sen jälkeisiä tapahtumia vaan totean ainoastaan sen, että pääministerin henkilöllä ja puoluekannalla on ollut erittäin suuri merkitys sille, miten työmarkkina-asioita on hoidettu.

Lipponen käytti näihin asioihin paljon aikaa. Raimo Sailaksen keskeinen rooli hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen yhdyshenkilönä on tiedetty aiemminkin, mutta hänen roolinsa on ollut vieläkin vahvempi kuin etukäteen ounastelin.

Kuka on vienyt ketä, on hyvä kysymys. Työnantajatkin tarvitsivat näinä vuosina ay-liikettä. Lamasta oli päästävä irti. Suomi saatiin EU:n jäseneksi. EMU-ratkaisun tarve ja energiakysymykset ohjasivat työmarkkinapolitiikkaa konsensushenkisemmäksi.

Ero on merkittävä, kun katsomme vuoden 1999 jälkeisiä tapahtumia, jolloin pääministerinä oli ensin substanssiosaamiseltaan heikko Anneli Jäätteenmäki ja sitten sosiaalisilta taidoiltaan kömpelö Matti Vanhanen.   

Kirjan sivuilta käyvät toivottavasti selkeästi ilmi ongelmat, joita työnantajaleirin mielessä tulopolitiikkaan liittyi. Työnantajaleirin tai Palvelutyönantajien kenttä ei kuitenkaan ollut yhtenäinen.

PT:n kakkosmies Stig-Erik Leiponen kuvasi vuonna 1997 ristipainetta. PT:n vastapuolia olivat virkamiehet, ay-liike ja teollisuus. Myötäpuolena olivat julkisen sektorin työnantajat. Henkisiä vastapuolia olivat omat jäsenliitot ja niiden liittoasiamiehet, jotka arvostelivat herkästi tehtyjä ratkaisuja.

Olen yrittänyt kuvata kirjassa, miten työmarkkinakoneisto toimii. Historiakäsitykseni lähtee siitä, että eri osapuolten tavoitteet ja toiminta ovat kohtuullisen rationaalisia. PT:n kaltainen järjestö on ajanut jäsentensä edun mukaisia asioita. Koska valtaosa sen jäsenistä on ollut  kotimarkkinoilla toimivia palveluyrityksiä, on se järjestönä yleensä ollut maltillisen tulopolitiikan kannalla.

Tulopoliittiset ratkaisut takasivat sen näkökulmasta nyt käsiteltävänä ajanjaksona maan hallituksen tekemät veronkevennykset. Kun kansalaisten ostovoima kasvoi, merkitsi se palvelualan yrityksille hyvää. Maailma kuitenkin muuttui EU:n, EMU:n ja globalisaation myötä. Neuvottelu- ja sopimisjärjestelmä eivät kehittyneet työnantajien mielestä ajan olosuhteiden vaatimalla tavalla. Työnantajajärjestöt rimpuilivat irti tulopolitiikasta. Asiat uskottiin voitavan hoitaa paremmin liittotasolla ja yrityksissä.  

Ihmettelen silti ääneen nykyistä ilmapiiriä. Tämä kirja osoittaa mielestäni selvästi, että Suomessa on ollut hyvin maltillinen ja pragmaattinen ay-liike. Tämä kannattaa muistaa. Myös työnantajaleirissä pragmaattisuus on ehdottomasti ollut näitä vuosina yleislinjana. Puolin ja toisin esitetyt kovat puheet, joita on usein tuotettu julkisuutta, omaa jäsenistöä tai poliittisia päättäjiä varten peittivät alleen tämän tosiasian. Kuvaavaa on esimerkiksi kuinka syksyllä 1999 Lauri Ihalainen korosti, kun keskitettyä sopimusta ei saatu aikaan ja edessä oli liittokierros, että maltillinen lopputulos oli nyt työnantajien ryhdikkyydestä kiinni.

Ties kuinka mones asia, jossa lähdeaineisto ohjasi minua laventamaan näkökulmaa oli se, että ymmärsin, että kirjassa tulee kirjoittaa myös  sosiaalikysymyksistä, erityisesti eläkeratkaisuista. Kiitos pääministeri Vanhasen nämä asiat tulivat vielä kirjan teon loppumetreillä entistäkin ajankohtaisemmaksi.

Kirjoitan eläkeratkaisuista melko suppeasti ja näkökulma on PT:läinen. Kirjassa julkaistaan (s. 177) ymmärtääkseni ensimmäistä kertaa yhteinen kuva legendaarisesta Puron työryhmästä. Hyvin näyttävät ravut ja snapsit herroille kuvasta päätellen maistuvan.

En ollut myöskään varautunut kirjoittamaan niin laveaa kuvausta EK:n perustamisesta ja alkuvaiheesta kuin tässä kirjassa on. Jälleen kerran lähdeaineisto mahdollisti tämän. EK:n perustaminen on Suomen lähihistorian suurin järjestöuudistus. Kun ryhdyin kirjoittamaan siitä, jännitin hiukan miten teollisuuden TT:n entiset nokkamiehet suhtautuisivat asiaan, koska kysymyksessä on pikkuveljen, PT:n historia.

Suhtautuminen on ollut äärimmäisen suopeaa. Minulle on annettu lähdeaineistoa – jopa oma-aloitteisesti – käyttöön. Kaikki ovat olleet käytettävissä, kun olen pyytänyt keskusteluja.

PT:n puheenjohtajaksi tuli vuoden 1999 alusta Jere Lahden jälkeen Matti Honkala. Samaan aikaan toimitusjohtaja Jarmo Pellikka jäi eläkkeelle ja Arto Ojala aloitti. Eeva-Liisa Inkeroinen kirjoitti muistiinpanoihinsa keväällä 1998, että PT:n tulevaisuuteen vaikuttaisi sekin, että valittaisiinko uudeksi toimitusjohtajaksi kehäraakki, lopettaja vai kehittäjä. Kaikkia oli tarjolla, mutta kehittäjä valittiin.

Lahden ja Pellikan aikana järjestöfuusiot oli torjuttu ja molemmat miehet olivat kulisseissa EK:n perustamista vastaan. Ojala suhtautui asiaan virkamiesmäisesti. EK:n perustamisen mahdollisuus kytkeytyy erittäin vahvasti Matti Honkalan henkilöön. Kirjasta käy ilmi, kuinka PT pyrki vahvistamaan ensin omaa järjestökenttäänsä. Vuosien punnerruksen jälkeen PT:n keskeisillä aloilla – kaupassa, pankkialalla ja vakuutusalalla – ei saatu kuitenkaan työmarkkina- ja elinkeinojärjestöt yhdistäviä ratkaisuja aikaan.

Hyvät kuulijat!

Tulkintani on, että syksyllä 2002 Matti Honkala – koleerinen luonne – kyllästyi kaupan järjestöfuusion pattitilanteeseen ja vastasi TT:n Heikki Pentin kysymykseen uuden järjestön pohtimismahdollisuudesta tästä syystä myönteisesti. The rest is history.

Ilman EK:n perustamista emme kuitenkaan olisi tässä. PT:n historia julkaistaisiin vasta 2020 tai 2045. Kirjoittajakin olisi joku toinen. Näillä sanoilla saatan kirjani lukijoiden arvioitavaksi.

 Jukka-Pekka Pietiäinen on filosofian tohtori ja Helsingin yliopiston Suomen historian dosentti, joka on julkaissut aiemmin kymmenen kirjaa Suomen historian eri aloilta. Hän on Suomen tietokirjailijat ry:n toiminnanjohtaja ja Bibliofiilien seuran puheenjohtaja.